"Kuritta kasvanut kakara!… Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla vääntäytyneekin!"
II.
Tietysti ei äiti pannut isän äskeistä käskyä täytäntöön. Se olisi kuitenkin ehkä jo semmoisenansakin vaikuttanut, sillä molemmat veljekset käsittivät aivan tietämättänsä, että isän luonnossa oli jotain samanlaista — niin sanottua miehen luontoa — kuin heissäkin. Mutta äiti pilasi aivan tietämättään taas asian. Hän käsitti sen surun, joka painoi Jukoa näin tärkeässä elämän vaiheessa, teki sen onnettomaksi ja ärtyisäksi. Siksi oli hän nyt Jukolle tavallista hellempi. Sen silmiä pyyhkien hyvitteli ja rauhotteli hän hiljaa kuin isästä salaa puhuen:
"Ei äiti anna isän lyödä lastaan … äidin omaa kultaa… Eihän äiti anna… Eihän Juko?"
Juko puhahti vain, itkun jätteitä pidätellen ja hieroksi silmiänsä ja oli jo tyyntyä. Mutta äidin vakuutus antoi hänelle uutta rohkeutta. Hetkisen murjotettuansa unohti hän koko isän, alkoi juonitella ja lopulta joutui Kepun kanssa tukkanuottasille.
Nyt ei äiti enää tiennyt mitä tehdä. Peläten isän jo sekaantuvan asiaan, keksi hän keinon, millä pelastaa lapsi joutumasta kuritettavaksi. Hän ehdotti yht'äkkiä:
"Meneekö Juko ja Kepu hakemaan Kärnän Matilta koiran pennun?"
Se auttoi. Riemastuneena huudahti Kepu: "Voi, Juko!… Mennään hakemaan
Kärnän Matilta koiran pentu!"
"Meneekö se Juko-poika?" mielisteli äiti edelleen. Juko aikoi antaa äidin häntä rukoilla, mutta tämä sattuikin, aivan ääntään muuttaen sanomaan:
"Ei Juko mene!… Kepu saa mennä yksin!"