Silloin oli Juko valmis: Nähdessään Kepun jo olevan lähtöhommissa, alkoi hän kiskoa siltä hattua, uhkaillen:
"Tulenpat hakemaan koiran pennun!… Anna poit te hattu!"
Niin sai äiti heidät vihdoinkin, pitkien valmistuksien jälkeen, matkalle. Sovinnossa he lähtivätkin. Heillä oli pienet leikkikärrin-pahaset. Ne he ottivat mukaansa. Kepu veti niitä, aisoissa juosten ja Juko juosta palleroitti jälestä, niin että koko poika kallisteli juoksun tahdissa puolelta toiselle, sen mukaan kuin lyhkäiset jalat liikkuivat. Toransa olivat he jo sopineet niin tyyten että Kepu antoi Jukolle patukan ja käski hevosena olostansa innostuneena:
"Juko! Lyö sinä sitte tällä minua, jotta minä oikein juoksen… Kun sinä olet ajaja."
"Voi taakeli!" innostui Juko, saatuansa niin suuremmoisen tehtävän, kuin hevosmiehenä olon. Hevosmiesluonto heräsi. Hän löi patukalla tietä ja komensi sitä kuin hevosta:
"Ptuu, tinä pelhana!"
Kepu potki kärrin edessä, kuten vikuri hevonen, joka koettaa syöksähtää ravaamaan, mutta ei pääse paikalta, koska ajaja pitelee ohjista. Ja kun Juko ei joutunut, pyysi hän sitä:
"No nyt jo lyö, Juko!"
"Pah, luuna!" sivalti Juko patukalla umpimähkään. Kepu syöksyi täyteen ravijuoksuun. Juko koki painaa vekeltää perästä, mikä lyhyistä sääristä lähti, mutta ei jaksanut pysyä mukana, suuttui ja huusi:
"Elä jätä … tahi kun minä tanon itälle!"