Kepu pysähtyikin ja kun Juko oli hänet saavuttanut, arveli hän sille, hevosena olostansa ylpeillen:
"Jos sinäkin, Juko, olisit hevonen, niin sitte sinä kun oikein juoksisit!… Juoksisithan, Juko?"
Juko siitä innostui ja alkoi keskustelu. Nyt hän jo hevosena oloansa ajatellen kehasi:
"Ja titte kun minä töitin heinää… Ja jot oliti häntä niin titä kun minä heiluttaitin!… Ppah!" innostui hän ja löi taas tietä patukalla.
"Ii-ha-ha-ha!" hirnasi Kepu, painoi päänsä ryntäitänsä vasten, kuten ohjaksista kovasti pideltävä, rimpuileva ori. Juko siitä innostui ympäristön hevosmieheksi ja hänen hevosmiesluontonsa nousi niin, että hän topakkana, kädet housun taskussa syrjässä seisten karjasi, kuten oli kuullut isänsä karjaisevan oriille:
"Ptuu, tinä taakelin työtävä!"
Kepu rupesi silloin kamalasti potkimaan ja ärähtelemään, kuten vihastunut, lyötävä ori. Hevosmiehen varmuudella katseli sitä Juko, kädet entistä tietoisemmin housun taskuihin työnnettynä ja ärjäsi isänsä tavoin:
"Nyt kun te tiinä vänkäilee!… Ptuu, konkali!"
* * * * *
Kun Juko oli aikansa siten hevostansa tepasteluttanut, antoi hän sen ravata ja painoi itse perästä. Mutta äkkiä pysähtyikin Kepu. Hän oli huomannut tiepuolesta keltapillikkeen ja ilmotti: