— "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas, että jaksat alistua välttämättömyyden alle… Kun minä menen ulos, voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota."
— "Minne ulos?" — keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:
— "Niin… ulos… Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla — anna anteeksi — portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet… Sinä katsot minuun kummastuneena… Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni."
Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä, posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja kädet vapisivat, kuin lepattava liina.
— "Ku-ku-iinka?" — parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa, kun tämä kumarsi ja poistui… Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo."
Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet sammuttamatta… Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi…
Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä… Ohjattomina karkasivat kohtalon raisut ratsut.
* * * * *
Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.