Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli, kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.
— "Nyt ovat häät!" — kuiskaa neito punastuen.
Nyt ovat iloiset häät! — soi viulunkieli.
Nyt ovat kauniit häät, — hymyilee talon vanha huonetonttu, seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!
* * * * *
Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.
Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on valmis… Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:
— "No, mitä nyt?"
— "Magda!" — alkoi Harhama puhua. — "Lupaatko kuulla minua tyynenä ja olla levollinen koko illan?"
— "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" — vastasi
Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi: