— "Ei, Tamara", — yritti Harhama.
— "Ei… ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", — keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:
— "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen ja Systerbeckin rannoilla?… Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi, makeisesi?… Älä keskeytä!… Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme sävelissä… sinä uitit minua runoudessa… suurissa aatteissa… Sinä kylvetit minua hengelläsi… Se muu ei olisi vielä ollut mitään, mutta sinä noiduit minut juuri hengelläsi…"
— "No, no…"
— "Älä keskeytä… älä keskeytä!" — tiuskasi kiivastunut tyttö, jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista, semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut sillä… nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi… Ah, sinulla on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet…"
— "Herra Jumala, Tamara!…"
— "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi… ja tietysti rouva Vronskajalle… Muilta sinä kätkeydyit… No, se on ehkä laskelmaa sinulta, sekin… Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja kihlasit Magdan. Minähän olen köyhempi… Mutta katso, enkö minä ole kaunis?"
Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi, kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:
— "Sinä et uskalla katsoa silmiini… sinä kavala… Pistikö se sana sinua, koska vavahdit?… Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi, ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle kostanut. Sillä tiedä: Minä olen sitonut sinut Magdaan…"
Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas puhua silmät salamoina: