— "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös minun ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin… Minä tulin kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?… Oliko rouva Bjelskaja ehkä?… No niin! En tiedä miksi sinne tulin… Ei minulla ollut koston aikomus mielessä… Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja…"

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

— "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa… sitoa sinut Magdaan, jota olet himonnut…"

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

— "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet lahjakas, olet henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän on sinun hengellesi taakka… kiviriippa kotkan kaulassa… Ja minä päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta… siitä henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen…"

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt, kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala. Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

— "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu muistona minulta?"

— "Kyllä… kyllä!"

— "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja — kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen on sormuksella vihitty isäni palvelija ja — kirous on seurannut häntäkin… Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua. En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa vaskisormus…"

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi
Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen: