— "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", — jatkoi Anna Pawlowna. — "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, uhmaatte kaikkea… teette aivan mielipuolen tekoja… Älkää ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!… Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon… Kerta voisitte sitä kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys… Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", — lopetti hän, ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.
Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui välinpitämättömänä:
— "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta etuoikeutetusta kunniavelasta."
Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava. Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi anteeksipyynnöksi:
— "Te nähtävästi loukkaannuitte?"
— "En ollenkaan… Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa", — vastasi Harhama kuivasti.
Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus. Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.
Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:
— "Mitä nyt aijotte tehdä?"
— "En tiedä… Olen ajatellut matkaa…"