— "Taas uutuus!" — keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. — "Ja mitä varten?"
— "En tiedä… Matkustaakseni vaan", — mutisi Harhama synkkänä.
— "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", — kiirehti Anna Pawlowna. — "Teitä on kohdannut onnettomuus… No, se on Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."
— "Ei, ei… Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, tämä harhaileminen. Se paremman… no, uuden — sillä ei kai se parempaa tule olemaan — kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat johonkin käänteesen."
— "En ymmärrä taas Teitä", — keskeytti Anna Pawlowna miettivänä. Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja jatkoi:
— "Teissä on jotain salaperäistä, jotain… minä en tiedä, mitä se on… Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee helpompi olla."
Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala. Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä ei ollut antaa sitä vesitilkkaa, jota hän etsi.
Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.
Se oli henkisen ylpeyden rangaistus. Hänen henkensä kitui korkealla yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian ylpeä astumaan alas.
Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea ystävänsä hengen kipeään ajettu maan: