— "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys… Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä… Olen joskus ajatellut, että niinä aikoina jolloin… miten minä sanoisin… muututte, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte…"
Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.
— "Vai kuinka?" — kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.
— "Ehkäpä… Niin", — myönteli Harhama ajatuksissansa.
— "Olette joskus ollut aivan arvoitus… Suoraan sanoen: minä tuskin tunnen Teitä vielä… se on Teidän elämäänne… nuoruuttanne ja… Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään… Te olette ollut minulle… sanon hämärä, ainainen hämärä… Olen… miten sanoisin, pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain demoonista, noitamaista… yliluonnollista…"
Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen silmänurkastansa.
Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet. Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi. Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:
— "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt… avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin kerta puhua itsestäni, jos niin saan sanoa. Sen huonoimman jätän toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko kuulla?"
— "No… En tiedä… Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa mitään semmoista kuulla", — myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen kuulla ja samalla peläten sitä.
Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, lausuen: