Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle aamusarasteelle… Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot. Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:
— "Isäni", — puhui Harhama — "oli Jumalan kieltäjä. Muistan kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' — Ja äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai oikeammin palaa kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"
— "Ai, herra isä", — huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot soivat edelleen:
— "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa… Äiti hoiteli häntä… Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'
"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä… Nyt kutsuu Hän sinua…'
"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea jälkeensä sulkenut… Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten ja ajattelin. En isää, vaan — Jumalaa.
"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko Jumalaa?'… Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta… Se oli ainoa vastaus…"
Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama jatkoi:
— "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä…"
— "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette usko… Juuri siinä on onnettomuus, herra Harhama, että ette usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle… Miksi ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!… Mitä on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn kädessä", — keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.