— "Niin, niin, Anna Pawlowna… Mutta mitä on se suuri myrsky?" — kysyi Harhama vastaukseksi.
— "Niin! Siinä sitä taas ollaan… Te tahdotte kieltää Jumalan… Te tahdotte… Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette usko? Miksi tahdotte kieltää Jumalan?" — kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, kyynelsilmin.
— "En minä tahdo Häntä kieltää", — mutisi Harhama vältellen. —
"Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri etsinyt."
— "Etsinyt!… Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys mielessä!" — keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:
— "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet. Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."
Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:
— "Niin… Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta… Ehkä jonkun markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä tietä, häpeän kautta, luoksensa… koska ette tahdo itse vapaasti kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala…"
Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:
— "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin janoinen vettä… Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"…
— "Veli!" — keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa nousemasta uhman Jumalaa vastaan. — "Sinä et usko, miten suloista on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, kuin saviastia Hänen jalkoihinsa… Ei Jumala tarvitse meidän nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."