Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas. Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.
Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.
Tik-tak! Tik-tak! — naksutteli kello… Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden nuhdellen:
— "Että viitsittekin!… Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan pihdeistä! Ette niistä pääse… Muistakaa, mihin isänne juoksu päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun Jumalani'."
Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, mutisi hän:
— "Niin… niin… isä… Jos hän ei silloin olisi horjunut, niin olisi minulla nyt ehkä rauha… Oi-joi!… Että hän horjui…"
— "Horjui!… Herra Jumala mitä te puhutte!" — kauhistui Anna Pawlowna. — "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!… Isänne parannusta sanotte horjumiseksi!… Jumala Teitä armahtakoon!… Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä…"
— "Elämästäni… Niin… se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei ajatusta, eikä… No, ei maksa… Kertomuksena on elämäni: tuulen ajelema vaateräsy… Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista työtä renkinä… niin, niin… ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen. Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto… Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta… Viljo huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat…"
— "Oi-joi-joi! Te olette peto!" — huokasi Anna Pawlowna. Harhama jatkoi:
— "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, että voin antautua lukemaan — pääsin kouluun. Siellä oli kaksi opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, toinen: lehtori Björklund oli… sanon sattuvasti: munkki Pietari… Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä. Minä join niistä molemmista tulta… polttavaa tulta täysin siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa… Joskus yritin päästä pois niiltä lähteiltä… Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa tulin raskasmieliseksi…"