— "Niin, mitä varten minä elän?" — toisti Harhama kysyen.
— "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja tullaksenne Hänen lapseksensa", — vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.
— "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon Hän minun luokseni, älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", — lausui tähän Harhama otsaansa rypistäen.
Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina.
Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:
— "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi elää?"
— "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", — huomautti munkki Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."
Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen suuntaan, jatkoi Harhama:
— "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."
— "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja tietojanne", — keskeytti Anna Pawlowna.
— "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten tulee elää?'"