— "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" — kysyi Anna Pawlowna, jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:
— "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma itsensä… Ei mitään muuta…'"
— "No, kyllä Te olette harhaillut!" — keskeytti Anna Pawlowna.
Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.
— "Kyllä… kyllä!" — myönsi Harhama. — "Ainoa oikea askel kait oli se, että tulin, tai jouduin Teidän seurapiiriinne. Sillä Te kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla…"
— "No, jättäkää nyt hulluttelut!" — keskeytti Anna Pawlowna närkästyneellä äänellä.
— "Ei… Sallikaa minun jatkaa", — intti Harhama. — "Te kaadoitte minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on helppo löytää… Ne ovat aina kulkeneet vierelläni… itsestäni lähteneenä valona."
"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"
— "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", — huokasi Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:
— "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta likarapakolta ja minä noin… ajattelin, eikö siitä köyhyyden rapakosta voisi juoda janoonsa… se on, ryhtyä sitä köyhyyttä lieventämään…"
— "Siis sekin oman janonne tähden!… Itsekkäisyydestä hyvätyökin?
Niinkö?" — ihmetteli Anna Pawlowna.