Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.
— "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" — kyseli taas Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:
— "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä ystäviä. Se kukisti vihollisiani… Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä petkutin ja minua petkutettiin… Mutta minä toivoin kerta ehtiväni omien petkuttajien! edelle, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä… Viimein tein uhkarohkean päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin… joka pennin ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille… Minä jatkoin ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä. Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi muutolle… No, sen Te tiedätte, miten se päättyi… Kaikki on nyt mennyttä."
Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:
— "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:…"
— "Mitä?" — keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.
— "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"
— "Ja edelleen?" — uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.
— "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että et ole ennen voinut tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle ihmissydämetkin?' Kulta… miten sanoisin… se näytti minulle ihanimmat ihmislapset… hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä kaikki saat jos kumarrat minua…'"
— "Tämä on hirveää, herra Harhama… kamalaa… ilkeää!" — huudahti
Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki
Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman
puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen: