— "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää… Ja sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun…"
— "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" — keskeytti taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.
— "Mitäkö minä tein?" — lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.
— "Niin, niin!… Mitä Te teitte?" — tiuskasi yhä uteliaammin Anna
Pawlowna.
— "Minä… niin… no… Minä en pelastellut enää puistojen penkeillä istuvia pikku tyttösiä", — vastasi Harhama, lausuen loppusanat päättävästi.
— "Hyi, Teitä… hyi!" — huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö oli nähnyt koko peikon… Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama jatkoi:
— "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan…"
— "Lakatkaa nyt!… Lakatkaa herran tähden!… Te kerrotte satua ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi… Te valehtelette ärsyttääksenne… Tunnen minä Teidät. Lakatkaa… Minä en jaksa kuulla", — keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, hämmentäen lähteen pohjamutia esille:
— "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"
— "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin… kaikkeen muuhun paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta… Kerta jo aijon vihityttää itseni kultaan…"