— "Huh!" — keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:
— "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi ja ylhäinen asema…"
— "Sallikaapas keskeyttää", — tarttui Anna Pawlowna. — "Siinä naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla. Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin sukumme mésalliance'ista. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija… Älkää rypistelkö otsaanne!… Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä… kuinka koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella… Siitä naisesta luopuminen oli erehdyksenne."
Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.
Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna
Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:
— "No, edelleen?"
— "Lopun Te tiedätte… Hääni tiedätte… Hääni, tai oikeastaan kultakauhan… Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo väsynyt muuhun ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt haudattu likaisen elämänturpeen alle… En uskaltaisi sitä turvetta kääntääkään."
— "Miksi?" — tarttui Anna Pawlowna.
— "No… miksi… Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja…"
— "Äts!"