— "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä… Älkää ollenkaan kauhistuko!… Ei se ollut ensikerta. Siellä siis yhtyivät kaikkien teiden päät…"
— "Herra Jumala teitä auttakoon!" — värisi Anna Pawlowna, povessa sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.
Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä. Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän puhui:
— "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne… siihen hämärään… Nyt vasta tunnen teitä… tai… no niin: tunnen… Te olette aina hämärtyvä hämärä…"
Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:
— "Mutta eiväthän tiet pääty Hiiden myllyssä… Onhan sieltä poispääsy…"
— "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo ja syttyi kullaninho… Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli… Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."
Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:
— "Herra isä! Onko hän ihminen?"
Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen soimista…