— "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" — kysyi lopuksi Anna
Pawlowna.
— "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle… Veloistani ehkä."
Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä. Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:
— "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"
Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja riensi jatkamaan:
— "Menette äärimäisyydestä toiseen… Teissä on kuume… Tietysti te… Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."
— "Niin on… Elämä… Niin, mikä on elämä?" — mutisi Harhama, ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.
— "Elämä… Ettekö Te tiedä?… Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö tunne, että elämä on Jumalan kiirastuli… Se kyllä polttaa teistäkin kerran kuonan pois", — ehätti Anna Pawlowna.
— "Niin, kyllä… se on tuli… No, niin. Te kysytte mitä minä teen kun elän. Minä palan siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi elämän tehtävää?" — puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme harhailevissa silmissä.
Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän: