— "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne." — Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut lahjat… Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä… no minä en osaa sanoa mitä… Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." — Ja uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:
— "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille… kirjoittamaan jonkun teoksen… Miksi ette sitä tee?… Miksi?"
Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. Sitä salaisuutta ei hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:
— "Miksi en kirjoita… Jaa… niin…"
— "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" — toisti Anna Pawlowna kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus. Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:
— "Siksi, että minä en tahdo teoksellani kutkutella ihmissydämiä… Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin täyden iskun… Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta…"
— "Täyden iskun!" — keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin pelästyneenä. — "Miten täyden iskun?…"
— "Puukoniskun", — tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. — "Tulisen puukoniskun aivan… Noin!" — huudahti hän, kuin raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän läpi pöytään.
— "Te olette hullu!" — kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. — "Hullu Te olette nyt… mielipuoli… Ai herra isä!…"
— "Niin, hullu… kyllä… mielipuoli", — lisäsi Harhama otsaansa rypistäen.