Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:
— "Puukoniskun!… Minkä puukoniskun?… Varokaa, ettei Jumalan ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee uhmailijoiden sydämiin!…"
— "Takokoon!" — katkaisi Harhama. — "Kyllä minä nyt kestän…"
— "Kyllähän Te kestätte!… Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", — huokasi Anna Pawlowna. Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa… Hiljaisuus kurkisteli hiirinä joka nurkasta… Sitä jatkui… Sääli ja uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille poskillensa oli noussut heleä puna… Silmänkulma oli kostea… Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:
— "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa… etsisitte oikeassa mielessä ja hartaasti… niin kuin janoon kuoleva vettä!"
Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi hän:
— "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja janoon kuoleva vettä… Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi… Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan. Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä kuolintautiinsa… Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta… Löytääkseni vaikka…"
— "Minkä?" — keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.
— "Vaikka Perkeleen…"
— "Herra Harhama!" — kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.