— "Niin juuri… Minä tahdoin löytää vaikka Perkeleen… mustan tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", — leimahti Harhama.
— "Oijoi-joi", — valitti Anna Pawlowna.
Harhama jatkoi toivottoman äänellä:
— "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika — ehkä kahdeksan vuotias — silloin jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, niin näen, että Sinä olet!'"
— "Hyvänen aika!" — huokasi Anna Pawlowna. — "Kiittäkää, että Hän ei kuullut hullua rukoustanne."
— "Ei… ei Hän kuullut… Tai kuuli… Kaikki on epäselvää… Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni… Siitä asti on se ollut käyrä… Katsokaa sitä!" — mutisi Harhama sormeansa näyttäen.
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin ruton hengitys… Harhama jatkoi:
— "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa… Mutta… No niin… Ei maksa vaivaa…"
— "Sanokaa, sanokaa!… Sanokaa loppuun!" — kiirehti Anna Pawlowna, väristen mielenliikutuksesta… Harhama lopetti katkerana:
— "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, että jos olisin löytänyt Perkeleen… tulisen Perkeleen, niin olisin heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään…"