Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun itkuun… Harhama oli sanattomaksi väsynyt… Näiden kahden ystävän elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat. Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:
— "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä etsit!"
Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna lopuksi itkunsa seasta:
— "Herra Teitä armahtakoon!"
Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:
— "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"
— "Tahdon alkaa alusta", — vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.
— "Kuinka alusta?… Minä en käsitä taas…"
— "No alaalta, kuten Te sanoisitte… Kuokanvarresta. Haluan laskea kaikessa sinne alas, alas asti… korpeen… rengiksi…"
— "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: 'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?" — keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän yritti temmata Harhaman uhmateosta.