— "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", — keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. — "Ei kukaan saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla. Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"
Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana. Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.
— "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät suonraivaajat saa omin lupinsa kaivaa naapurin koko sarkaa viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", — selitti Harhama munkki Pietarille.
Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:
— "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat yksin määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa historianpakkoa."
Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus väliin punana, väliin lämpönä.
— "Kuinka niin, parooni?" — kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin puoleen kääntyen:
— "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen status quo. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta aina saman: emme voi, saman non possumus. Uskotellessaan näin, että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."
Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu… Harhama jatkoi tyynenä:
— "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat… ja tuntevatkin. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan paino pääsisi liika painavaksi… sysäisi Suomen pientä kansaa siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä kun Te, parooni, puhutte historianpakosta, täytyy Teidän samalla myöntää, että on olemassa myös historian velvotus. Ja jälkimäisen täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä sortuminen… Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on kansakunnan tehtävä."