Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen. Mielenmaltti kuului tapoihin. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.
Munkki Pietari jatkoi puhetta:
— "Veli, Harhama!" — lausui hän lempeästi. — "Ei ole siinä kyllä että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan se aikanansa, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille… Täytyy tuntea etsikkoaikansa… Sillä historianpakko on Jumalan käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin. Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."
Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle vedetty…
Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:
— "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän peltosarkansa läpi."
— "Ei suinkaan, parooni", — huomautti Harhama parooni Geldnersille. — "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."
— "Se tahtoo sanoa, että he yksin saavat määrätä, onko meillä oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan etu, vai eikö", — keskeytti parooni Geldners. — "He vetäytyvät vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi säilyä lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko… sanon: kuten vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua… tai sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys… Sitä kysymystä eivät he voi ratkaista yksin Rajajoen tuolla puolen. Se kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."
Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä… Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:
— "Ei, parooni. Suomen kansan asioista voidaan tällä puolen Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan elinkysymyksen ratkaisee Suomen kansa sittenkin itse. Eikä se voi sitä ratkaista muualla kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa ratkeava."