Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta vallasta… Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: vieraan kansan mies… Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä… Aika solui. Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:
— "Niin, niin", — myönteli parooni Geldners Harhamalle. — "Perinnä kyllä… kyllä… Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan historian loimet juoksevat täältä Venäjältä…"
— "Siinä nyt on se historianpakko", — keskeytti Harhama. — "Mutta myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta. Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan… Ne ovat tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin…"
Se salaperäinen Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa. Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä… Se näkyi sen savun himmeänä tulena… ihmisroviona… Se kiehtoi hänet taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin… Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:
— "Jättäkää hänet!… Hän on itsepäinen, kuin synti… kuten kaikki suomalaiset sanotaan olevan. — Kenties ovat he jossain määrin oikeassakin", — lopetti hän huoaten.
Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi hän taas puhua:
— "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan. Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."
— "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", — huomautti Anna Pawlowna arvokkaasti. — "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."
Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa. Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:
— "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme kansoja vastaan."