— "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka… Eikä liene nytkään muuta asetta", — virkahti lopulta parooni Geldners kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.
Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen ompeleen?… Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" — värisi hänessä. Hän huudahti hysteerisesti:
— "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun on oikeus etsittävä?… Miekkako?… Puhukaa Herran nimessä Te!…"
— "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", — lausui munkki Pietari. — "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."
Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain hapuillen, kysyi hän:
— "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"
— "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo tuntea", — vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin käärmeenpisto.
— "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen osaamisesta, vaan tahtoo kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä siihen kieleen", — huomautti Harhama.
— "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", — muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.
Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa. Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella äänellä lausui hän: