— "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa kaikki sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se rampana."
Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.
— "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua tuntea edes Venäjän voimaa", — kuului lopulta parooni Geldnersin pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:
— "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin oikein toisen kansan suonien tykytyksen."
Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä… Päivänpaiste temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia tanssejansa… Lämpö lainehti… Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien kasakoiden kisakentät… Kasakkalaulu kuului sieltä… Se laulu oli kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut… Hän oli ollut kasakan morsian… sitten sen vaimo…
Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet… kallioisen kalarannan… lumpeen, joka aallolla keinui… pikku vaarat ja lehdot… Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti uuden vahakynttilän ja lausui:
— "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"
Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari ristinmerkin… Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.
Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä… Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli sysimiilusta.
Se oli isänmaanrakkautta… Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana…