Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!" Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru. Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous… Nyt oli se taru kesken katkeamassa… Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

— "Te jäätte?… Eikö niin?… Ainakin toistaiseksi?…"

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

— "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua… Sinua odottavat täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden hyödyttää kansaasi… Ja sehän on tarkotuksesi…"

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden itsensä mennä!" — ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui päättävästi:

— "Hyvä… Minä jään… toistaiseksi…"

— "Hyvä!" — kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä…