* * * * *
Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta. Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:
— "Miestä ei näy enää viehättävän nainen… ei kulta… eikä hän palvele vielä isänmaatansakaan… Hän hoippuu sillä välillä… Siinä ovat Jehovan ansat… Munkin puheista päättäen, aikoo se vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa… Hyvä! Se aikoo köyhillä vetää miehen pauloihinsa. No!… Täytyy vaan ehtiä ennen Jehovaa… Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä hänelle koko maailman kurjuuden… Minä annan hänen langeta maahan maailmankurjuuden ja köyhien edessä… Sama se! Kun ei vaan Jehovan edessä!
"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa… Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa… Hän saa viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman kurjuuden…"
Vhi-uu-uu! — vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana…
Hornan luola.
Elämä on työtä ja vaivaa…
On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.
Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille, paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman…
Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon sen hampaissa…