Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa, tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.
Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi sitä…
Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa. Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha… Sen tuoksuna oli katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel, kyykäärmeen vihaisena silmänä…
Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä.
Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla.
Se korjasi säälimättä satoansa…
* * * * *
Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama, mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla harsolla.
Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen…
Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet, pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt…
Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä, joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."
Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni, erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen häikäistessä hänen aukenevia silmiään.