Joukkoihmiset hämmästyivät… Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Entä sinua, Annushka?… Ja sinua, Vanja?… Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?… Ja sinua, Anna Feodorowna?… Ja sinua?… Ja sinua?…"
Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs sinua?… Onko hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Ja sinua?…"
Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä. Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan… Kohta leimusi koko Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna… Myrsky kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä… kärsi… ajatteli… Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen tappuraläjiä.
Kaikkialla kyti sama kysymys: "Olisiko totta, että me olemme palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole auttanut…"
* * * * *
Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos…" Se näytti oman maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden, veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää… Se oli kadotettu paratiisi…
Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:
— "Lankeatko?… Kumarratko?…"
Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis… Ja Harhama oli nyt siemannut sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.
* * * * *