Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului huuto: "Lakko!"
— "Lakko! Lakko!" — levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle. Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.
Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave. Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen rinnalla, kuin verestä juopunut peto… Harhama hengitti hänestä sitä samaa voimakasta henkeä… Hän juopui siitä, kuin vietti kiihottimensa hajusta…
* * * * *
Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.
Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä. Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.
Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista. Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi, hehkuviksi rapakoiksi… jähmettyi harkoiksi… paiskattiin uudestaan tuleen… rautaisiin sulimoihin… Rauta kiehuu, poreilee, kiemurtelee… Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin… Se syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella… Se hienonee jokaisella läpisyöksyllä… muuttuu tulisiksi käärmeiksi… pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.
Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi, langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle… Kaikkialla luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset metallimadot… Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien moukarien alta… Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee… Hornan luolassa on raudan helvetti…
Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön katku… Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä… Uunit pursuavat tulta, padat höyryä… Lasiuunit huokuvat tulista kuumuutta… Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on pölyä, katkua, tulta…
Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita, laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet… Parkkitiinut haisevat… Valmisteet käyvät… Ei ollut sitä teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut suunnattomassa mitassa.