Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.
Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä. Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia… arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen… Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi. Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja kuihtumuksen suuruus.
— "Kuinka voit nyt, veli?" — kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka kulki oppaana.
— "Huonosti", — vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa voida? Kolme kuukautta makasin sairaana… Entä isä? Hän sairasti kaksi kuukautta. Sitten oli lakko… Kotona ei ole mitä syödä… Ei ole puita… ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää… Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista suoraan velasta… Miten tuossa sitten voida!… Äitipuoli vielä sairastaa, eikä ole lääkkeitä."
— "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.
— "Kelle isännälle?" — vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.
— "Parooni Geldnersille."
— "Mikä isäntä hän on?… Geldners!" — mutisi Nikolai synkkänä. Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:
— "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan peruskiven… Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka… Tämä on ollut sukumme tulikuuma muurahaiskeko… Siinä on hikemme juossut… Olemme ponnistaneet voimiamme… uupuneet… lopuksi käpertyneet sen tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle… Te ette tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta…
"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei perinytkään mitään, ja hän on — sanotaan — isäntä… Millä oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi asettua putoavan kultaomenan alle… Mutta se omena ei ole hänen."