Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä… He tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina, taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana… Toiset olivat raskaudentilassa… Kasvot olivat kuopikkaat… värittömät. Niitä peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai puhui Harhamalle:
— "Tuolla tuo keltainen nainen… näettekö? Mies kuoli toissa-päivänä… Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että nuorin, vuoden vanha… ehkä vähän vanhempi, oli kuollut… Suoraan sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään… Mehän elämme aina nälkä hirttonuorana kaulassa… Tuolla toinen äiti… raskaana… Hänen miehensä on juopposairaalassa… Eilen oli vanhin poika puukottanut sisarensa… Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda lastansa itkemään… Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me, suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla… Taistelemme kuin peto paulassa…"
Kangaspuut helskyivät… niidet vilisivät… sukkulat syöksyivät salamoina… Kehruukoneet hurisivat… Kaikki oli yhtä jyrinää… Kuului rintalasten itkua… Ihmiskurjuus teki terää… Vaimo kärsi Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä… ihmiskunnan naaraaksi polettuna… Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari muuta riensi hänelle avuksi.
— "Synnytti", — mutisi Nikolai… Munkki Pietari teki ristinmerkin…
Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: Syyllinen…
Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.
Syyllinen… syyllinen… syyllinen! — raapi puukonkärki Harhaman omantunnon arimpia…
* * * * *
Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:
— "Jumala ei ole ajanut kaikkia ihmisiä pois paratiisista… Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä… Onko heistä moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?… Eikö sitten heidän Evansa syönytkään omenaa?… Heille hymyilee elämä… meille vuotaa sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys… Katsokaa: Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima… Millä on parooni Geldners ansainnut luonnonvoimankin orjaksensa?"