— "Etkö mene… kun minä käsken?" — raivoaa työnjohtaja, uhka silmissä.
Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut… Käsi ei työnnä niihin rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri… Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät… Hornan luolan satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi, vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi… Harhaman valtasi outo tunne: Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa sen tuntiessa veren hajua… Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet hänen hermonsa… Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut. Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut… Joukkoihmisen voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.
Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.
Jännitys nousee… Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan vääntäminä… Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden, kysyen tiukasti:
— "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä… sinäkö vai minä?"
— "Minä", — vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä vetäytyvän ulos sormista.
— "Sinäkö?" — raivostui työnjohtaja.
— Minä, — uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan veripunaiset kipinät.
Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin… Sula rauta hehkuu entistä kuumempana… moukarit lyövät lujemmin… tuli leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu palavista kekäleistä… Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista… Kaikki jännittyy… kiihtyy… Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta… Hän ei tajunnut enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.
Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu nyrkki selän taakse ojennettuna: