Silloin räjähti Hornan luola.
Kostoa!… Kostoa! — kaikui vastahuuto tuhansista suista.
Kostoa!… Kostoa! — kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä sopukoista.
Kostoa!… Kostoa! — nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa! — kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät: Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!
Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat. Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä… Ja yht'äkkiä kohottaa ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan… Munkki Pietari vapisee kauhusta.
Hän ei voi lausua sanaakaan… Harhama himotsee verta… Joukkoviha vetää häntä Imatrana… Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.
Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu joukon eteen, osottaen hautaa.
— "Tuonne, veljet!" — käski hän.
Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa, varottaaksensa sillä… Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:
— "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden käden putoamista!… Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen tekijöitä… Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", — lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.