Munkki Pietarin sauva laskeutui alas… Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.
— "Kohottakaa!" — komensi Nikolai.
Joukko totteli… Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan korkeammalle… Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt muodottomaksi lihamöhkäleeksi… Silmät olivat pullistuneet ulos päästä… Niissä kummitteli tylsä katse… Hän oli mykkä kauhusta. Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta oli niin täysi, että sen voi nähdä… Kiihkoisena tunki hän likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen…
Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä…
Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus…
Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä
enemmän päästä.
— "Heittäkää!" — kuuluu Nikolain komento.
Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys…
Leimahtaa palavien vaatteiden lieska… Sitten alkaa nousta käryävän ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen… Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta nousee sieramia kirpelevä savu… Väkijoukko poistuu äänetönnä… Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!… Pyörät pyörivät taas… Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina… Jättiläismoukarit jyskävät ja elämä kulkee latuansa…
Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:
— "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he ole rikkoneet, vaan minä, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa, jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut rikkaita ja onnellisia nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."
Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja… Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen: