— "Minä olen syyllinen… pääsyyllinen. Minä, äskeinen Hiiden myllyn syöpäläinen…"
— "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä olemme edessäsi rikkoneet!" — rukoili munkki Pietari surullisena. Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle käsivarrellensa.
Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä, munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:
Aamen!
Kun tyttö tuli leivän hausta.
Elämä on katkeraa savua…
Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät… Kylmät ovat ne ja koleat… Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria…
Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli, mihin suudelmat satavat…
Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama ilo savua, onni sumua?…
Ei ole vastaajaa… Ei tunne elämä tasanjakoa… Ainoastaan talvinen taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille saman mitan, riittävästi, yltäkyllin…