Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista, tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita koota…
* * * * *
Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa. Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis, mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi, Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.
Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias, kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi. Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.
Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.
Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää. Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden äärimäisille reunoille.
Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi mainittua oli etsivä oikeuden käsi.
He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia, toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika, pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus, väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.
Se oli maailmankurjuuden forum, tori, se korkea temppelinharja, jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.
Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet, vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään, halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä, niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.