Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta, repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä, myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen likaisia koiperhosia… Se oli ollut heidän metamorfoosinsa… heidän elämäntarinansa…
Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli harmonikkaa:
— "Ah!… Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"
Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:
— "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle… Teidän pyhyytenne… pitämään rukouksen… Ja entä jos vielä vihkii!… Piru tietää… Morsian on jo yli vihkimisen… valmiiksi riisuttu", — huudahti hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa alastonta naista olalle.
— "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" — huudahti nainen, potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui, sylkäisi ja huudahti:
— "Entä mitäs sinä potkit… portto!… Eh sinä vanha haaska! Tuoss' on sulle!" — Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen kasvoille.
— "Perkele!… Haiseva tunkio!"—kirosi häväisty nainen, yrittäen riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.
Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:
— "Annan minä sinulle… vanha lutka!"