— "Ei kukaan voi… Ei kukaan… Ei kukaan, ei kukaan," — vastaa kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:
— "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä!
Säästä häntä!"
Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:
— "Nyt himmenevät tähdet… Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."
Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen. Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman armottomuutta, laulaen:
"Sinä taivutat kaikkien polvet.
Sinä masennat kaikki.
Sinä kaadat kaikki.
Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."
— "Nyt kirkastuu taas kaikki", — iloitsee sairas.
— "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" — rukoilee munkki Pietari itseksensä.
Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat, tietäen, mikä on tulossa… Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien taitse… Taas alkaa se pauhata… Se kovenee, lähenee… Äkkiä alkaa se kuulua portailta… Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän. Kaikki hämmästyvät.
Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä, tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä hartaammin.