He todistavat:
"Et kierrä sinä taloa, et valitse sinä ovea. Käyt majaan halvimpaankin, luo porttojenkin. Suuri olet sinä kuolema."
— "Suuri olet sinä kuolema… Suuri olet sinä, suuri," — kumisevat maanalaiset luolat… Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet ristissä… Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa hätääntyneinä… Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu… Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla sisälle… Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle, joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:
"Et kierrä sinä kotia, et sääli sinä perettä; et lasta… vaimoa. Et ketään… et ketään."
— "Et ketään… Et ketään… Et ketään", — kertailee kaiku loppumattomiin.
Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:
"Et sääli ketään… Et ketään… Et ketään… Et ketään."
* * * * *
Suuri vieras oli tullut… Oli tullut vieraiden vieras… Kantajat, Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle, päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa. Kaikki seisovat sanattomina… Huoneeseen leviää palaneen ruumiin käry… Kuluu hetki… toinen… Ei kukaan hisahda… Ollaan kuin kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa… Loolja ja äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi… Harhama tylsistyy ensin. Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas suuruuden edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä siipienkärkiä… Hän vapisi kurjuuden edessä, kuin viritetty viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen suuruuteen.
Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää… Kaikki värisee, odottaa. Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat, palaneet kasvot.