— "Isä!" — parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti, näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat kasvot… Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:
— "Voi-iii!"
Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:
— "Loolja, minä tiedän kaikki… Geldnersin palvelija on minulle kertonut."
Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta, joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut elämänpakoksi, jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana, rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta, tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana, helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre. Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä… Se oli tuskan hetki… Läsnäolijat olivat ymmällä…
— "Loolja!" — lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.
— "Nikolai!" — huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin. Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset. Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti hiljaa seinänraossa.
Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.
Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä, kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen ruumiillisen työn edustajana ja elämänrehellisyytenä… Hän kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden apostoliksi…
Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut… Kukaan ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja tukahduttanut sen… Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa. Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa, yhteiskunnan tulevalle työmiehelle…