Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton elämänlaki ja kuolema seisoivat vastatusten…
Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt tomuna… Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun… Kyyneleet hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä… Kuoleman kylmät sormet koskettelevat mieliä.
Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin, joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin mielipuoli, parkuen:
— "Äiti!… Rakas kulta-äiti!… Ota minut kanssasi!…"
Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:
— "Äiti, äiti… rakas kulta-äiti!… Ota minut vierellesi!… Ota mukaasi nukkumaan!… Ota, rakas!…"
— "Loolja, tule pois", — kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.
— "Rakas äiti!… Täällä on niin kylmä… Minä tulen viereesi hautaan… yrttitarhaan", — nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.
— "Herra siunaa!" — kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä. Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.
"Tule, Loolja!… Rakas Loolja!… Äiti on kuollut", — kehottelee
Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.