— "Ei, ei… Äiti-kulta!… Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna anteeksi!… Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään… etten ennen tuonut sinulle leipää!" — parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:
— "Herää, äiti!… Herää!… Minä lupaan kävellä joka ilta… Minä tuon sinulle leipää… Jättäkää minut!" — kirkaisee hän irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan… Kolme miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.
— "Antakaa minun olla!" — parkuu onneton raivoisasti. Ruumis vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä. Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra armahda!"
Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:
— "Äiti-kulta!… Loolja tulee kanssasi… Sinä saat maata rauhassa haudassasi… kuninkaan vieressä…"
— "Hän on sekottunut", — kuuluu joukosta.
— "Herra armahda!" — siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja hourailee edelleen:
— "Loolja kävelee hautausmaalla iltasilla… leipää hakemassa…"
Kuulijat hämmästyvät… He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on kysymys… Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi… Tyttö hourii edelleen:
— "Silloin ei ole sinulla kylmä… eikä nälkä… Loolja kävelee kirkkomaalla kuutamossa… kuutamovaipassa… Siellä on turvallisempaa, kuin kadulla… Eikö totta, äiti?"