Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa… Nikolain ja munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:
— "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta… ja poimii sinulle kalmiston kukkia…"
Kummitukset irvistelevät pelästyneille… Pimeässä hiipovat kalman hivukset.
— "Hah-hah-haa!" — parahtaa houriva tyttö.
— "Herra siunatkoon!" — hätäilevät pelästyneet.
— "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" — sopertaa Loolja edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.
— "Huh-huu… äiti!" — parkaisee hän.
— "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" — kysytään ja vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia… Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:
— "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan kuolinliinaan… nousee viereltäsi haudasta… kuninkaan vierestä… kävelemään kirkkomaalle… Silloin ei Loolja tunne vilua… Äiti… hoi!… Äiti, hoi!… Nyt tulee miehiä vastaan… Ai-jai-jai!… Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina… Hyi!… Täällä on vilu!…"
Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee… Väki on tyrmistynyt… Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän pimeydessä… Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee sieramiin. Houre jatkuu.