— "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta… Eikö totta, äiti?… Tuossa on hautakivi… Loolja istahtaa sille… vetää ruumisliinan kasvoillensa… niin eivät huomaa… Huh-huh!… Onko sinulla kylmä, äiti?… Nyt tulee… Geldners… Nyt se sieppaa minut… Voi!… Se on parooni Geldners… Äiti!… Voi!…"
Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää äidille… Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä… Hän värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.
Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se näkee näkyjä, se kiihtyy, valmistuu, näkee parooni Geldnersin tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.
Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna. Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut… Ympärillä seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin pedot verestä…
— Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden…
Nyt voi hän kohta valita… Tai hän valitsi jo vaistomaisesti: Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä jumaluuden kirkkaudeksi…
* * * * *
Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen, jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet. Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli nyt valmis.
Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen, maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:
— "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat…
Puhu kansalle!"