Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja alkoi puhua:
— "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"
Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:
— "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan eläimen?"
Onko oikein? — kumisee pimeä käytävä.
Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:
— "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan, ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä viattomuudella? Onko se oikein?… Vastatkaa!…"
— "Ei", — vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku. Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin… "Jatka!" — kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:
— "Ei. Se ei ole oikein. Te ette saa sallia vaimojamme talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa, kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet… Irti päässeet laavaryöpyt polttavat meidän lihamme… meidän isämme… meidän veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet, yksityisten ytimet… Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"
— "Vannomme", — kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", — kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa: